Muistan vielä kuinka meillä oli yhtenä aamuna melskettä kotona kun kummini oli menossa naimisiin ja etälä-suomesta oli tullut meille vieraita yöksi. Aamulla kaikki laittoivat juhlallisia vaatteita ja istuin vain olohuoneessamme isäni kanssa, joka luki karjalaista. Isäni silmään osui myydään osiossa tälläinen kohta: "Myydään 5 suomenpystykorvan pentua, rekisterissä." mukana luki luovutuspäivä.
No, isä soitti sinne mutta vastaus oli hieman surullinen, kaikki oli jo varattu... Unohdin haaveet omasta koirasta tai perheen koirasta aika nopeasti, silloin meitä asui vielä kolme lasta kotona ja vanhemmat. Nyt vain oikeastaan lapsi ja vanhemmat. Ja Manta.
Muistan että jonakin päivänä, hieman ennen koulun alkua olin nukahtanut 6 illalla ja seuraavana aamuna isä vain tulee 7 aikaan sanomaan, "Lähdetäänkö koiranpentua katsomaan?"
Se oli niin edä uskottavaa että mun piti kysyä uudestaan "Että mitä?!"
Se sopi meille mainiosti. Sillä halusimme perhekoiran ja metsästyskoiran. Minä sain Mantasta paljon enemmän, sain ihanan ystävän joka osaa olla jukuripäinen, tottelematon, ärsyttävä, mutta kuitenkin maailman ihanin Manta! Yhtään päivää en vaihtaisi pois, vaikka niitä ei niin mukavia päiviäkin on mukana.
Mantalla oli ihana raidallinen pinkki kaulapanta joka harmikseni on nykyisin hävinnyt. Manta oli suloinen pieni pallero, jonka häntä oli aivan sairaan söpö.
Pentuaikana Manta oppi nopeasti sisäsiistiksi, mutta tavaroiden järsiminen olikin isompi juttu. Hihna katkesi kaksi kertaa, lipaston nurkat oli purtu kokonaan. Mutta sekin loppui aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän tassunjälkesi kommettiboxiin! :)